Nyt puhuvat vammaiset - Toteutuuko  YK:n vammaissopimus arjessa? Osa 3

Teksti: Sanni Purhonen

Vihapuhe on vammaisille arkipäivää

Rikosuhripäivystyksen toiminnanohjaaja Marjo Pahkala kiertää Suomea kertomassa viharikoksista oikeusministeriön koordinoiman Against hate -hankkeen puitteissa. Myös vammaisiin kohdistuva vihapuhe on hänelle tuttua.

Taannoin Poliisiammattikorkeakoulun vuosittaisesta viharikosraportista uutisoitiin, että poliisille ilmoitettujen vammaisuuteen liittyvien viharikosten määrä olisi vähentynyt.

Kuten järjestöissä työskentelevät tahot hyvin tietävät, tämä ei valitettavasti kerro koko totuutta tai tarkoita viharikosten määrän pienenemistä. Pikemminkin tosiasia on, etteivät vammaiset ihmiset tai muut vähemmistöt edelleenkään osaa tai uskalla kertoa rikoksen uhriksi joutumisesta. Ilmoitusten määrän kasvu olisi siis oikeastaan myönteinen asia, koska se kertoisi rikosilmoitusten lisääntymisestä.

Vammaiset ovat myös saattaneet tottua esimerkiksi rakenteelliseen syrjintään tai vihapuheeseen viranomaisten ja palvelujärjestelmän taholta. Viimeksi mainittu on nimenomaan vammaisia koskeva vihapuheen erityismuoto.

- Keinoja auttaa ihmisiä puuttuu, koska vain noin 20 % viharikoksista tulee viranomaisten tietoon. Ihmiset eivät tee ilmoituksia, eikä vihamotiivia välttämättä osata tai uskalleta ottaa esiin, Marjo Pahkala selventää.

Vihapuhe jyllää netissä

Näin netissä kokemaansa vihapuhetta kuvailee vammaisaktivisti Amu Urhonen.

- Kirjoitin kerran Kynnyksen blogiin siitä, miten järjestön pyörätuolilla liikkuvaa työntekijää ei autettu lentokoneessa vessasta ja lopulta hän joutui ryömimään lentokoneen käytävällä. Itse tilannekin oli tietysti vihapuhetta. Sitten blogitekstiin tuli vielä törkeitä kommentteja siitä, että ei vammaisten pitäisi matkustaa, kyllä on epärealistiset odotukset ja ”täysautettavien hilluminen” lennoilla on kaikilta muilta pois. Se oli varmaankin pahin vihapuhekokemukseni.

Tilastollisesti poliisin tietoon tulleiden viharikosten määrä on Marjo Pahkalan mukaan pysynyt viime vuosina samalla tasolla, samoin kuin eri vihamotiivien suhteet. Hyvä esimerkki vammaisuuteen kohdistuvasta vihasta on ilmastoaktivisti Greta Thunbergin netissä ja lehtien palstoilla osakseen saama vähättely. Thunberg on puhunut julkisesti Aspergerin syndroomastaan positiivisena voimavarana. Netin varjopuolia on kasvottomuus, jonka turvin voidaan masinoida kokonaisia yksilöön kohdistuvia vihapuhekampanjoita, siinä missä kasvokkain vihan ilmaiseminen on harvinaisempaa.

- Ihan tavalliset ihmiset netissä syyllistyvät vihapuheeseen, siellä se lisääntyy ja ruokkii itseään. Vihapuhetta on kuitenkin ollut aina, myös aikana ennen internetiä, Pahkala muistuttaa.

Yksi ongelma on, että viharikosten määritelmä ylipäänsä on monille epäselvä. Kysymyksessä voi kuitenkin olla mikä tahansa rikos, jossa on motiivina rikoslaissa määritelty koventamisperuste eli etninen tai kansallinen tausta, uskonto tai vakaumus, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti, sukupuolen ilmaisu tai vammaisuus. Esimerkiksi vihapuhetta kiirehditään helposti perustelemaan sananvapaudella, vaikka toisen ihmisarvoa loukkaamalla sananvapaus vain kavenee. Myös valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen totesi vasta Helsingin Sanomissa, että jos ihmiset eivät ymmärrä, milloin puhe muuttuu rikolliseksi, lakia tulisi terävöittää.

Vammainen palvelujärjestelmän armoilla?

Nimettömänä pysyttelevä vammaisaktivisti kertoo:

- Julkisilla kulkeminen on edelleenkin vammaisena tosi hankalaa, varsinkin pyörätuolinkäyttäjälle. Esteettömyysasioita on toki yritetty monin tavoin edistää. Silti, yhä tunnutaan ajattelevan, että pyörätuolissa istuminen julkisessa liikenteessä antaa oikeuden sanoa mitä tahansa tai jopa kyseenalaistaa kanssamatkustajan ihmisyyden. Olen monesti pohtinut, että jos mitä tahansa muuta vähemmistöä kohdeltaisiin tässä asiassa kuin vammaisia, siitä nousisi hirveä haloo. Bussikuskit saavat kuitenkin käyttäytyä pyörätuolinkäyttäjiä kohtaan miten tahansa tai vaikka kieltää henkilöä tulemasta ajoneuvon kyytiin, eikä kukaan sano siihen yleensä mitään. Vammaisten syrjintä on hiljaisesti hyväksyttyä. Kokemuksia vähätellään eikä valituksia asiasta oteta tosissaan.
 

Vammaisille vihapuhe voi siis olla kuvatulla tavalla täysin arkinen asia, vaikkapa päivittäisessä työmatkaliikenteessä. Monilla on myös kokemus siitä, että valittaminen ei johda mihinkään. Poliisiin, saati muihin viranomaisiin, ei välttämättä luoteta. Jotta viranomaiset osaisivat toimia paremmin, esimerkiksi sosiaalialan oppilaitosten tai muiden vastaavien alojen opiskelijoiden koulutukseen voisikin kuulua nykyistä enemmän tietoa yhdenvertaisuudesta.

Vihapuheen problematiikan lisäksi vammaisten kohdalla rikosten aliraportointia voi selittää se, että julkisella paikalla tapahtuvasta rikollisuudesta tehdään enemmän rikosilmoituksia. Vaikka julkinen liikenne on kuvaava esimerkki vihan tavallisuudesta, iso osa vammaisiin kohdistuvista viharikoksista tapahtuu muualla kuin julkisessa tilassa. Jos vammainen on eristetty neljän seinän sisälle, ei hän välttämättä edes ”pääse” yhteiskunnan näkyvästi syrjimäksi.

Suljettujen ovien takana tapahtuu silti riittämiin kamalia asioita. Kun tekijänä on vaikkapa henkilö, johon vammaisella on asiakassuhde, ei asiaa uskalleta helposti viedä eteenpäin. Vammaiset naiset myös kokevat väkivaltaa kaksin- tai kehitysvammaisten kohdalla jopa nelikertaisesti verrattuna vammattomiin naisiin. Esteettömiä turvakoteja tai kaikille saavutettavia palveluja ei ole riittävästi.

Suvaitsemattomuuden ilmapiiri yhteiskunnassa tuntuu viime aikoina lisääntyneen. Onkin tärkeää, että näistä asioista puhutaan avoimesti. Vaikka vihamotiiveja voi olla vaikea tunnistaa, ne on siis jo määritelty rangaistuksen koventamisperusteiksi. Viharikosten omaa tunnusmerkistöä voitaisiin kehittää lainsäädännöllisesti.  Kokonaan oma herkkä keskustelunsa on rikosten mahdollinen sovittelu.

- Viharikoksen uhrille kokemuksesta puhuminenkin voi olla tärkeää, vaikkei rikosprosessi käynnistyisi tai etenisi tuomioon saakka, Marjo Pahkala muistuttaa.

 

Tämä artikkeli on 3. osa (Vihapuhe, syrjintä ja ableismi) 6-osaisesta vammaisjärjestöjen juttusarjasta, joka esittelee vammaisyleissopimuksen artikloja ja tarinoita niiden takana.